Näihin viimeisiin viikkoihin kiteytyy koko Proakatemialla vietetty aika. Pitkä matka on tullut yhdessä ja nyt on aika nauttia työn saavutuksista. Tuo valmistumisen jälkeinen maailma on joulukuussa todellisuutta, vaikka se on koko ajan täällä tuntunut niin kaukaiselta.
Saadakseen jotain uutta, joutuu luopumaan jostain vanhasta – se on isoin oppi, mitä olen täältä saanut. Näiden seinien sisällä on kulunut uskomaton määrä työtunteja, mutta samalla on saanut jotain, mitä ei olisi mistään muualta saanut.
Tämä opettava aika elämästä on ollut muutakin kuin hienoa. Proakatemia ei ole ollut helpoin tie. Välillä on meinannut loppua usko. Luottaminen siihen kuuluisaan prosessiin on ollut koetuksella. Hetkittäin on ollut tunne, että olisi vain helpompi luovuttaa. Sanoa, että ei musta ole tähän. Olen valvonut yöunilta ja miettinyt, että mitä minä teen yrittäjien yksikössä, kun enhän minä mikään yrittäjä ole. Kaikkea muuta.
Minusta tulee joulukuussa yrittäjyyden tradenomi ja rinnallani valmistuu omasta tiimistäni 15 muuta. Joku työkaveri kysyi multa ennen TAMK:iin menemistä, että miksi ihmeessä haluat opiskella itsesi kortistoon. En tajunnut. Enhän minä ole ollut työtön ennen tradenomin papereitakaan. Eikä se kortisto kutsu. Minun sisällä asuu yrittäjä, vaikka omaa yritystä en perustakkaan. Tiedän, mitä teen itselleni työtä. En tule olemaan huolissani omasta tulevaisuudestani. Minulla on ympärilläni mieletön määrä ihmisiä, uusia ystäviä ja upea verkosto, jonka olen rakentanut. Olen aidosti ylpeä itsestäni.
Se tyyppi, joka aloitti Proakatemian elokuussa 2012, oli epävarma. Olin silti halukas kehittämään itseä ja oppimaan uutta. Sillä voimalla pääsin varmasti myös sisään. Halusin Proakatemiaan niin kovasti. Näin siellä olevista ihmisistä sellaisen tekemisen meiningin, että se kutsui puoleensa. Tein päätöksen Proakatemiasta sekunneissa, tietämättä siitä oikeastaan mitään. Edelleen tunnistan kyllä itsessäni epävarmuutta, mutta en pelkää sitä. Uskon siihen, että selviän – mistä vaan.
Luotan siihen voimaan, joka minua ajaa. Haluan koko ajan oppia uutta.
Proakatemia on mahdollistaja. Tiimioppiminen on sen voima. Meidän oma tiimi, Polte, on lukuisten ylistyssanojen arvoinen. Miettikää, mitä tapahtuu, kun vajaa parikymmentä entuudestaan toisille tuntematonta nuorta opiskelijaa lyödään yhteen ja kukaan ei kerro, mitä pitäisi tehdä. Ei, vaikka kysyisi. “Tehkää, mitä te haluatte.” Se hölmistynyt fiilis ei varmaan koskaan unohdu. Aika monta hetkeä menikin ennen kun tajuttiin, että tässä kannattaa vaan lähteä tekemään.
Me ollaan tiiminä tultu melkoinen matka. Silmissä vilisee hetkiä, joissa on voittamisen riemua, väsymyksen ja stressin aiheuttamaa turhautumista, myötäiloa toisten ja omista onnistumisista, opettavia keskusteluja, virheistä oppimista ja itsensä ylittämistä. Ne on koettu yhdessä tiiminä. Me ollaan oltu pajoissa yhdessä noin 600 tuntia, vietetty viisi arjesta irtiotettua mökkipajaa ja kolme virkistävää tiimipäivää eli Amazing Surventuresia, työstetty viisi koko tiimin voimin tehtyä innovointia, kirjoitettu noin 700 esseetä ja tehty satoja projekteja eri kokoonpanoilla. Näiden lisäksi on vielä lukemattomia yhdessä tehtyjä juttuja Proakatemialla ja sen ulkopuolella. Siinä ajassa on ollut ilo todistaa jokaisen meidän kasvutarinaa.
Kukaan ei opi tekemättä mitään. Matkan varrella on kasvatettu tiimin luottamusta ja rohkeutta tehdä asioita – tavoitella jokaisen omia unelmia yhdessä. Välillä unelmat on ollut selviä ja välillä ne ovat olleet koetuksella. Meidän tiimissä on kuitenkin sitä jotain. Me ollaan muun muassa voitettu Proakatemian vuotuisista Tiimidiileistä kaksi kolmesta! Olen saanut viettää tämän vuoristoratamaisen ajan monien upeiden ja innostavien ihmisten seurassa. Kiitos siitä koko Proakatemia ja etenkin Polte. Ja tietysti Elina Merviö, meidän valmentaja. Poltteen kovaääninen, kilpailuhenkinen, kunnianhimoinen ja hetkittäin toteutusvaiheeseen pääsemätön tiimi on onneksi saanut piiskaa ja kehuja henkilöltä, joka on uskonut meihin koko ajan.
En haluaisi, että tämä kuulostaa pelkästään ylistyslaululta, koska Proakatemia ei ole yksistään autuaaksi tekevä asia. Ei se takaa menestymistä. Teot sanovat viimeisen sanan. Kunnioitan matkaani tuossa innostavassa koulussa kuitenkin paljon. Tuo paikka tulee aina merkitsemään minulle kasvua. Olen edelleen sama Sofia, joka aloitti tuon matkan 2,5 vuotta sitten. Minulla on vain mukanani reppu, joka pitää sisällään eväitä, joita en olisi mistään muualta saanut. Samanlaisena ainakaan.
Joten nöyrin kiitos tästä 2,5 vuodesta. Nämä eivät ole hyvästit!
Tämän tekstin julkaisuhetkellä Projektitoimisto Polte on Rion lämmössä.
Add a Comment
You must be logged in to post a comment